Milloinkas sais tämänkin jakeluun…

Olen katsellut tässä parin viime viikon aikana Anthony de Mello videoita Google Videosta ja YouTube:sta. Sieltä jäi erityisesti seuraava ajatus mieleen, jonka toivon menevän itselleni jakeluun piakkoin. Mm. sen takia kirjoitan sen ylös tännekin.

Here goes:

“The world is full of sorrow.
The root of sorrow is attachment.
The uprooting of sorrow is the dropping of attachment.
The understanding that attachment is a false belief.
The false belief that any thing or person can make you happy.
True happiness is caused by nothing.
True happiness is uncaused.”

-Anthony de Mello

Amen.

Suhteellisen absoluuttista?

Sain kaverilta seuraavan lainauksen, joka mielestäni oli sen verran hyvä että päätin laittaa sen myös tänne muistiin/jakoon/whatever:

“Relative and absolute,
These the two truths are declared to be.
The absolute is not within the reach of intellect,
For intellect is grounded in the relative.”

-Shantideva

Niin, ja tulipa samalla vaihdettua sivuston teemakin… =)

Suhteellista olemassaoloa

Ihminen määrittelee itsensä suhteessa johonkin kokemassaan aika-avaruudessa olevaan objektiin (ilmiö, olio, tms.).

Tämä ajatus syntyi kun rupesin pohtimaan erästä keskustelua, jonka kävin eilen (huomaa: objekti jonka suhteen esitin tämän lauseen on eilinen (“aika”) keskustelu (“avaruus”)). Juttelin (=imperfekti; mennyt aika) kaverini (=objekti) kanssa siitä kuinka meitä molempia kiehtovat vuoret. Ja se kuinka niiden olemassaolo on jotenkin “pysyvää”. Vuorethan (esim. Mount Everest) ovat yleisen ymmärryksen mukaan olleet olemassa suunnilleen siinä muodossa kuin nykyäänkin varsin pitkän aikaa (ainakin suhteessa yksittäisen ihmisen elämään, jonka voidaan tilastojen valossa olettaa olevan kai n. 80 vuotta).

Sitten vielä toinen alustava ajatus: “the eye cannot see itself”. Jos tätä ajatusta sovelletaan meihin ihmisiin, niin on varsin selvää, että tarvitsemme jotakin itsemme ulkopuolista voidaksemme nähdä keitä (tai mitä) me olemme. Tarvitsemme peilin, joka heijastaa takaisin sen mitä olemme. Käytännössä tämä peili on kokemassamme aika-avaruudessa olevat objektit (ympäristö, ihmiset, yms.).

Ja nyt sitten se jännä ajatus: vuoret kiehtovat minua henkilökohtaisesti, koska ne edustavat pysyvyyttä. Eli jos “peili” näyttätyy “pysyvänä”, olen minäkin jotakin “pysyvää”. Mutta siinäpä se vitsi onkin, minä en ole pysyvä vaan muutun ja kuolen siinä missä kaikki muutkin. Itseasiassa viehtämykseni vuoriin siis juontaa juurensa omasta takertumisestani itseeni; pelosta että lakkaan olemasta ja katoan, joka nykyisen ymmärryksen valossa tarkoittaa samaa kuin kuolema. Loppujen lopuksi kyse on siis kuolemanpelosta. Ehkä. =)

Absoluuttinen totuus

…ja miksi sitä ei voi tässäkään kertoa.

Tuumailinpa tässä tänä aamuna taas vaihteeksi sitä, miksi kukaan ei ole koskaan kertonut minulle mitään “absoluuttista totuutta” (tai jos on, niin miksi en ole sitä uskonut). Päädyin seuraaviin oletuksiin: joko (a) sellaista ei ole, (b) sitä ei voi kertoa tai (c) kukaan ei sitä tiedä. Toki nämäkin vaihtoehdot eivät välttämättä ole joko-tai vaan voivat myös olla sekä-että (ts. kaikki pitävät paikkaansa).

Joka tapauksessa, jos oletetaan että (a) pitää paikkaansa, lienee koko tämä pohdinta (ja olemassaolon kanssa tuskailu) turhaa. Lisäksi kyseinen vaihtoehto on mielestäni varsin tylsä (lue: vaikea ymmärtää), joten palaan siihen myöhemmin uudestaan kunhan olen saanut ajatuksia hieman kirkastettua…

Vaihtoehto (b), joka voidaan ilmaista myös lausahduksella “unfortunately no one can be told what the matrix is, you have to see it for yourself“, onkin sitten jännempi juttu (lue: minun helpompi ymmärtää). Kysymys: jos ihmiset eivät ole koskaan nähneet punaista mutta minä olen, miten voisin kertoa heille mitä punainen on siten että he sen ymmärtäisivät. Vastaus: en mitenkään. Voin ainoastaan yrittään auttaa heitä löytämään jotain punaista ja sen jälkeen auttaa heitä näkemään se. Ongelmana tässähän on tietysti se, että miten yksilö voi tietää näkevänsä punaista, jos sitä ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt…

Entäs se (c) sitten? Se että kukaan ei tiedä tuntuu varsin todennäköiseltä vaihtoehdolta. Toisaalta jos joku/jotkut tietäisivät, niin luulisi että ihmiskunnan ongelmat olisi ratkaistu jo tuhansia vuosia sitten. Toki tähän liittyy myös pieni ongelma nimeltä vapaa tahto: vaikka minä “tietäisin” toimivani oikein jonkin asian suhteen (esim. kädet on hyvä pestä ennen ruokailua), antaako se minulle oikeuden “pakottaa” muut ihmiset toimimaan samalla tavalla?

Ylipäätänsä ongelmana on se, miten minä (tai kukaan muukaan) voin “tietää” olevani “oikeassa”? Mistä voin ylipäätänsä “tietää”, että edes tässä esittämäni ajatukset ovat “oikein”? Kenties ne ovat “loogisia” (jota epäilen vahvasti…) mutta se ei ymmärtääkseni tarkoita että ne olisivat “oikein”.

Back to square one: vaikka oletus (a) olisikin “oikea” (tai “väärä”, koska sillä kumpi se on ei ole oikeastaan niin väliä), niin silloin olen jo todennut, että mitään absoluuttista ei ole, mikä itsessään on jo “absoluuttinen totuus”.

Että sillälailla… =)

Jaettuja merkityksiä

Tämä lause välittää merkityksiä.

Miten?

Lause muodostuu sanoista; sanat vuorostaan muodostuvat kirjaimista (ja niiden välisestä tilasta); ja kirjaimet muodostuvat erilaisista viivoista. Jos lauseen lukee elektroniselta näytöltä, koostuvat viivat pikseleistä; paperilla viivat ovat mustetta; korkokuvana/kaiverruksena vuorostaan pinnan eroja.

Merkityksiä voi välittää myös esim. äänen avulla (kuuloaisti), tuoksuilla (hajuaisti), mauilla (makuaisti), kuvilla/tekstillä (näköaisti), pinnanmuodoilla ja lämmöllä (kosketusaisti).

Listaa voisi varmaan vielä jatkaa ja tarkentaa mutta keskeistä mielestäni on se, että merkitykset välittyvät havaitsemalla ja tulemalla tietoiseksi eroista energiassa. Se mitä nämä erot merkitsevät onkin sitten kokonaan toinen asia (jos merkitsevät ylipäätänsä mitään)…

Vastaukset löytyvät hiljaisuudesta

Päätin katkaista pitkän hiljaiseloni blogin kirjoittamisen suhteen. Miksi? Beats me – tuli vaan sellainen olo.

Yksi syy miksi en ole viime aikoina pahemmin ajatuksiani tänne jakanut on se, että olen kokenut niiden olevan jossain määrin “vaarallisia”. Vaarallisia siis siinä hengessä kuin antaisi veitsen toiselle henkilölle; oikeissa(?) käsissä sillä voi valmistaa mm. salaattia, “väärissä” käsissä… I am sure you get the point.

Ehkä pelkoni on turhaa. Mutta toisaalta kuten viime aikaiset tapahtumat Suomessakin ovat osoittaneet, voi asioita tulkita ja toimia niiden pohjalta monella tavalla; myös tavalla joka voi aiheuttaa paljon surua muille ihmisille.

Niin tai näin, ainakin omalta kohdalta tuntuu myös siltä, että asioita on hyvä pohtia omassa rauhassa. Vain pysähtymällä voi vedessä leijuva sameus laskeutua pohjalle, jolloin näkyvyyskin paranee.

Oleminen ja tekeminen

Asiaa jonkin aikaa pohdittuani olen päätynyt siihen, että tärkeinta kullakin hetkellä on toimia sen mukaan mitä uskoo. Joku toinen voisi asian ilmaista sanomalla, että tärkeintä on tehdä niin kuin tuntuu oikealta. Minä uskon että ne ovat sama asia. Se mitä uskot vaikuttaa siihen miltä sinusta tuntuu. Jos et ymmärrä tunnettasi, johtuu se siitä että et ole tietoinen sen hetkisistä uskomuksistasi. Tunteet toimivat toisin sanoen oppaana omien uskomusten löytämisessä.

Entäpä se oleminen ja tekeminen? Uskon, että tärkeintä on olla se kuka on ja tehdä sitä mikä auttaa oppimaan entistä enemmän sitä kuka on.

Entä jos..

..kaikki on vain harhaa?

..olen väärässä?

..olemme kaikki väärässä?

Valaistuminen nyt

Luin juuri loppuun Sheldon B. Koppin kirjoittaman kirjan ‘Jos tapaat matkallasi Buddhan, tapa hänet’. Seuraava kohta jäi erityisesti mieleen:

“Ennen valaistumistaan mies nousee aamulla vuoteesta, uurastaa päivän pelloillaan, palaa kotiin syömään illallista, menee sänkyyn, rakastelee naisensa kanssa ja vaipuu uneen. Mutta valaistumisensa jälkeen mies nousee aamulla vuoteesta, uurastaa päivän pelloillaan, palaa kotiin syömään illallista, menee sänkyyn, rakastelee naisensa kanssa ja vaipuu uneen.”

Mitäpä tuohon enää lisäämään.

Kuka minä olen?

Jatkona edelliseen postaukseen…

Edellisen postauksen ja sitä edeltävän postauksen välissä on taas ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Yksi asia, joka on muuttunut on se, että ihmiset jotka ovat tietoisia blogistani, ovat lisääntyneet. Ja heidän joukossaan on ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut varsin pitkään. Tai siis luulleet tunteneensa…

Se mitä ajattelen tällä hetkellä on seuraava: Olen huomannut, että minulla on taipumusta “myötäillä” osittain tietoisesti muita henkilöitä omaa käyttäytymistäni, rooliani, yms. vaihtelemalla. Kaikkein konkreettisin esimerkki, mikä tulee mieleen on englanninkielen aksenttini muuttaminen sen mukaan, minkä maalaisen henkilön kanssa keskustelen (minkä takia minua luullaan välillä britiksi ja välillä jenkiksi). Tämän tyyppinen toiminta on kuitenkin laajempaa kuin vain aksentin vaihtaminen; se kuka “minä olen”, elää jatkuvassa muutoksessa.

Ja siitä päästään mielenkiintoisiin kysymyksiin: Tiedänkö, kuka olen? Tunnenko itse itseäni? Ja tunteeko kukaan minua oikeasti?

Mieleeni tulee muutama Ralph Waldo Emersonin lainaus:

“To be yourself in a world that is constantly trying to make you something else is the greatest accomplishment.”

“Who you are speaks so loudly I can’t hear what you’re saying.”

Etenkin tuo jälkimmäinen kolahtaa omalta kohdaltani. Olen monta kertaa saanut huomata, että oma jäsentämiskykyni ja sanallinen kommunikointini on hyvin puutteellista, kun yritän selvittää muille ihmisille asiaa, joka liittyy hyvin läheisesti siihen kuka koen olevani. Voin vain rehellisesti sanoa, että vastaus kysymykseen “kuka minä olen” on: en tiedä, enkä ymmärrä.

Eli tutkimusmatkalla ollaan. Ja se onkin aikamoinen seikkailu. Olen kokemuksellisesti huomannut, että vastauksia löytyy fyysisen harjoituksen kautta, sillä fyysisen minän kautta pääsen kosketuksiin temperamenttiini ja tuntevaan minääni (kts. edellinen postaus). Myös meditointi, ts. oman mielen hiljentäminen, tuottaa samoja tuloksia.